Suomessa värvättiin Saksan valtiojohdon suostumuksella keväällä 1941 noin 1200 miestä saamaan uudenaikaista sotilaskoulutusta. Näistä 400 lähetettiin kesäkuussa Wiking-divisioonan mukana itärintamalle. Lopuista noin 800 miehestä muodostettiin suomalainen vapaaehtoispataljoona, joka tehokkaan koulutuksensa päätteeksi lähetettiin rintamalle joulukuussa 1941. Pataljoonan kärsimien runsaiden tappioiden sijaan lähetettiin Suomesta vielä syksyllä 1942 200 miehen täydennyskomppania. Kaukasuksen ja Ukrainan ankarien taistelujen päätteeksi pataljoona vedettiin rintamalta keväällä 1943 ja kuljetettiin kotilomalle Suomeen. Muuttuneen poliittisen ja sotilaallisen tilanteen johdosta pataljoonan ei enää sallittu palata Saksaan ja se lakkautettiin Hangossa heinäkuussa 1943.
Tämä historiikki julkaistiin 50 vuotiaan Panssarikillan 40 vuotiaan Panssarimuseon juhlavuonna 2001.
Tuolloin oli killan hallituksen puheenjohtajana Erkki Kauppinen. Killan kunniapuheenjohtaja oli Börje Brotell. Valtuuskuntaa johti Uolevi Intola. Panssarimuseon johtajana toimi Maunu Uoti ja museomestarina Markku Uosukainen. Panssari-lehden pitkäaikainen päätoimittaja oli Pekka Tattari. Museon ja killan sihteeri oli Päivi Kanerva. Killan jäsenissä oli sotaveteraaneja noin 15%.
Senaatti antoi Vaasassa 18.2.1918 Valkoisen armeijan ylipäällikön, ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimin aloitteesta julistuksen, jolla vuoden 1878 asevelvollisuuslaki saatettiin voimaan. Muodostettiin kolme jääkärirykmenttiä. Oli perustettu Hämeen Jääkäripataljoonan kantaisä 2.Jääkärirykmentin XII pataljoona komentajanaan jääkärimajuri Helge Savonius. Joukko perustettiin Jyväskylässä.
Taisteltuaan Vapaussodassa Tampereen ja Karjalan kannaksen rintamilla pataljoona sijoitettiin Vuoksen varrelle Kiviniemeen. Talvisodan puhjettua 1939 pataljoona, Jääkäripataljoona 4:n nimisenä taisteli ensin Karjalan kannaksella ja sen jälkeen Laatokan Karjalassa Lemettien mottialueilla.
Ensin 1.Jääkäriprikaatiin kuulunut ja Panssaridivisioonan perustamisesta lähtien siihen liitetty Jääkäripataljoona 4 (JP 4) osallistui jatkosotaan Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa kolmen vuoden ajan. Kesällä 1944 pataljoona taisteli voitollisesti Karjalan kannaksella vastaiskuin, viivyttäen ja puolustaen. Kun välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli syyskuussa solmittu, JP 4 lähetettiin Lappiin karkottamaan saksalaisjoukkoja maastamme.
Ilmatorjuntamiehen muistoja vuosilta 1939-1944
Sauli Häkkinen syntyi Lappeella 31.1.1921. Talvisota keskeytti koulunkäynnin Lappeenrannan Lyseon viimeisellä luokalla joulun alla 1939. Ylioppilaaksi Sauli häkkinen tuli keväällä 1940, ilman varsinaisia ylioppilaskirjoituksia. Sotapalvelukseen Häkkiseltä kului yhtäjaksoisesti viisi vuotta marraskuuhun 1944 asti.
Kasarmin kosketus kertoo Hämeenlinnan Linnankasarmilla asuneiden lasten ja heidän vanhempiensa tarinan. Vanhimmat muistikuvat ajoittuvat 1920-luvulle ja tuoreimmat 1990-luvulle.
Muistelujen ohella kirja taltioi kasarmin ja sen rakennustenhistorian sekä alueen ainutlaatuisen puutarha-arkkitehtuurin. Kasarmin kosketus peilaa myös ”Linnan henkeä”, sitä miten kasarmi on muovannut sen asukkaiden elämää ympäröivää yhteiskuntaa unohtamatta.
Hämeenlinna vanha kaupunki syntyi aikoinaan Linnankasarmin paikalle. Siksi tämä kirja on myös osa kaupungin kulttuuriperintöä.
Sotavuosien tärkein sotatoimiyhtymämme oli Panssaridivisioona. Sen edeltäjä Vahv. 1. Jääkäriprikaati oli edennyt heinäkuussa 1941 hämmästyttävällä nopeudella Korpiselästä Tuulosjoelle. Osasto Laguksena joukko raivasi taistellen tiensä Syvärille ja sieltä Petroskoin ja Karhumäen kautta Poventsaan.
Päämajan 28.6.1942 antamalla käskyllä perustettiin Panssaridivisioona, jonka sijaintipaikaksi tuli Äänislinna. Uuteen sotatoimiyhtymään kuului edustus maavoimiemme kaikista silloisista aselajeista. Divisoona, jonka määrättiin ylipäällikön reserviksi, komensi Mannerheim-ristin ritari n:o 1, jääkärikenraalimajuri Ruben Lagus.
Waffen –SS:n suomalaiset vapaaehtoiset muodostivat erään itsenäisen Suomen historian suurimmista vieraan valtion palveluksessa toimineista joukko-osastoista. Saksaan keväällä 1941 sotilaskoulutusta saamaan lähteneet vapaaehtoiset olivat samalla ensimmäiset suomalaiset sotilaat, jotka käyttivät nykyaikaisen sodankäynnin varusteita, kuten maastoasuja.
Tämä teos on ensimmäinen suomenkielinen esitys SS-vapaaehtoisten ja samalla myös muiden saksalaisten Waffen-SS-joukkojen käyttämistä asepuvuista ja merkeistä. Tekstiä havainnollistavat lukemattomat ennen julkaisemattomat sota-aikaiset valokuvat ja aidoista asepuvuista studiossa tarkasti kootut rekonstruktiot.
Toimittanut Erkki Käkelä
Everstiluutnantti (myöhemmin eversti) Sven Björkman, jatkosodan hyökkäysvaiheen Panssaripataljoonan komentaja piti joukkonsa päivittäisistä tapahtumista päiväkirjaa, jonka tarkkuus suureni, mitä pidemmälle Osasto Lagus, suomalainen panssariyhtymä eteni. Taisteluja Tuulosjoen läpimurtohyökkäyksen päivistä Syvärille ja edelleen Petroskoihin Björkman käsittelee ennen muuta panssariyhtymän johtamisnäkökohtien kannalta. Monet tuntemattomiksi aiemmin jääneet taustatekijät saavat päiväkirjan sivuilla selvityksen. Osasto Laguksen eteneminen tuulen lailla Syvärille ja sieltä äärimmäisen vaikeiden tieolojen vallitessa Petroskoihin eivät jätä lukijaa tunteettomaksi. On kaiketi niin, että päiväkirja on rehellisempi kertoessaan aikansa tapahtumista, rehellisempi kuin joukon sotapäiväkirja, joka oli määräajoin vietävä esimiesten tarkastettavaksi. Vaikka merkinnät ovat vain kolmen kuukauden ajalta, yksikään suomalainen ei liene tehnyt näin tarkkoja havaintoja esimerkiksi Syvärin rantojen saavuttamisesta tai Petroskoin valtaustaisteluista.
Panssarikoulun 50-vuotisjuhliin liittyen päätettiin kirjoituttaa koulun historiikki. Tehtävään valittiin aikaisempien näyttöjen perusteella maanpuolustusmies ”henkeen ja vereen”, Juhani Pura Valkeakoskelta.
Nyt on saatu yksiin kansiin arvokas osa panssarijoukkojemme historiaa. Samalla teos on kattava matrikkeli PsRUK:n suorittaneista upseerioppilaista.
Puna-armeijan panssarijoukkojen ensimmäinen suuri taistelu oli Suomen Talvisota vuosina 1939-1940. Panssareita keskitettiin lähes kaksinkertainen määrä verrattuna siihen, millä voimilla saksalaiset aloittivat sodan Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1941. Suuresta panssareitten määrästä huolimatta tulokset olivat vähäiset ja panssareitten tappiot valtavat, vaikka suomalaisten panssarintorjunta perustui pääasiassa Molotovin coctaileihin.
Samanlainen tappiokierre noin 7 kertaisesta ylivoimasta huolimatta jatkui taisteluissa saksalaisia vastaan vuoden 1942 lopulle asti. Rauhan aikana luotu valtava panssariteollisuus pystyi sodan alun jälkeen tuottamaan panssareita yli kaksi kertaa enemmän kuin saksalaiset, joiden voimat oli jaettu viidelle eri rintamalle. Myös USA:n ja Englannin toimittamat panssarit lisäsivät Puna-armeijan voimaa.
Sodan lopulla Puna-armeijan panssarijoukot pystyivät nopeisiin sotatoimiin ylittäen sodan alun saksalaistenkin panssarijoukkojen etenemisnopeudet.
Jääkärikenraalimajuri Ruben Lagus tuli suuren yleisön tietouteen jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana 1941. Ylipäällikkö myönsi hänelle ensimmäisen Mannerheim-ristin. Laguksen tähti, maine sotilaana, on ollut kirkkaimmillaan kevättalvella 1942. Samana vuonna hän perusti Panssaridivisioonan, jonka koulutus oli Äänislinnassa jatkuvaa ja tehokasta.
Helmikuussa 1944 Panssaridivisioona siirtyi Kannakselle. Kenraali johti joukkojensa koulutusta; myös VKT-linan asemia linnoitettiin. Vihollisen suurhyökkäyksen alettua Lagus komensi divisoonansa Kuuterselässä, Viipurin edustalla, Tali-Ihantalan suurtaistelussa ja Vuosalmella. Vielä Pohjois-Suomessa komentaja johti Ryhmä Lagusta, miehiään, jotka täyttivät saamansa tehtävän järkähtämättä.
Waffen-SS:n suomalainen vapaaehtoispataljoona oli erikoinen sotilasyksikkö niin suomalaisten kuin saksalaistenkin kannalta. Syntyessään pataljoona oli Suomen oljenkorsi haettaessa tukea Saksasta Neuvostoliiton painostusta vastaan. Perusteellisen koulutuksen jälkeen pataljoona taisteli 1941-42 talvesta alkaen osana SS-divisioona Wikingiä aina kevääseen 1943 asti, ensin Ukrainassa ja myöhemmin Kaukasiassa. Moottoroitu ja parhaalla saksalaisella aseistuksella varustettu suomalaispataljoona taisteli kunniakkaasti ja suuria tappioita kärsien itärintaman eteläisen osan polttopisteissä. Pataljoonan kaksivuotisen palvelusajan umpeutuessa kesällä 1943 poliittinen tilanne oli jo muuttunut ja Suomi tahtoi miehensä takaisin.
Wilhelm Tieke oli itsekin SS-mies ja palveli samassa Nordland-rykmentissä suomalaisten kanssa. Hän kirjoitti sodan jälkeen SS-joukoista monta sotahistoriallista teosta, joita on käännetty useille kielille. Yksi näistä on tämä saksalainen näkemys suomalaisen SS-pataljoonan taistelujen tiestä, mikä nyt ilmestyy ensimmäistä kertaa suomeksi.
Tämä kirja on ensimmäisen suomalaisia panssarivaunuja esittelevän kuvateoksen toinen, korjattu laitos. Sen tekijät Esa Muikku ja Jukka Purhonen ovat panssarihistorian tunnettuja harrastajia maassamme.
Kirja esittelee Suomessa puolustusvoimien käytössä olleiden panssariajoneuvojen vaiheita ensimmäisestä Renault F.T. Modéle 1917 –panssarivaunusta viimeisimpään Buk-M1 –ilmatorjuntaohjuskalustoon. Kirjassa on yli 340 mustavalkoista valokuvaa sekä 16 värisivua väripiirustuksineen ja värivalokuvineen. Kirjan lyhyehkössä tekstiosuudessa kerrotaan panssarikaluston hankinnasta ja jatkovaiheista ja liitteissä esitellään panssarikaluston teknisiä tietoja, merkintöjä ja maalausta.
Jatkosodan alkaessa kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 Suomesta käsin hyökkäsi itään saksalaisten joukkojen osana kaksi panssarivaunupataljoonaa, joista toinen pysyi Suomessa joulukuuhun 1942 asti ja toinen loppuvuoteen 1944. Näiden kahden pataljoonan toiminnasta on aikaisemmin julkaistu vain vähän tietoa. Asemasodan aikana Suomessa oli useita pienempiä saksalaisia panssariyksiköitä, joiden vaiheita ei aikaisemmin ole tutkittu. Hyvin vähän on sotahistoriallisessa kirjallisuudessa käsitelty kesällä 1944 Karjalan kannaksella ja Viipurinlahdella olleiden kahden saksalaisen rynnäkkötykkiyksikön vaiheita. Näiden kaikkien toiminta on nyt koottu kirjaksi, joka on ensimmäinen kokonaisesitys Saksan panssariaseen sodasta Suomessa.
Ote Lukijalle: "...alkoi tulla julkisuuteen tietoja puolustusvoimien radikaalista sodan ajan vahvuuden pienentämisestä. Se merkitsi myös sodan aikana palvelukseen kutsuttavien yläikärajaksi 35 vuotta. Panssarivaunuja pidettiin yhtä vanhanaikaisina kuin hevosia ja sodan ajan kaksi panssariprikaatia päätettiin lakkauttaa. Maata luvattiin puolustaa muutamalla kymmenellä taisteluhelikopterilla ja keksittiin idea valmiusprikaateista....
Sodan ajan maavoimiin jää varsinaista taisteluvoimaa vain seitsemän jalkaväkiprikaatia, noin 35.000 miestä. Ne vastaavat kahta divisioonaa...
Kirjassa on käsitelty myös maailmapolitiikkaa. Sen muutokset ovat aina vaikuttaneet maamme kohtaloihin ja tulevat edelleen vaikuttamaan.
Toisen maailmansodan jälkeen käydyistä sodista voimme saada jonkinlaisen kuvan nykypäivän sodan luonteesta. Näille sodille on ollut luonteenomaista, että suurvallat ovat käyneet pienten maiden kimppuun monikymmenkertaisella ylivoimalla...
Ote kirjasta Panssariprikaatin komentajan, eversti Ilkka Pitkäsen sanoista: “Tämän historiikin kokoaminen käynnistettiin esityksestäni näin: “Tavoitteena ei ole vuosilukuja ja organisaatiokaavioita täynnä oleva historian kirja, vaan tapahtumien, sattumien ja prikaatissa palvelleiden ihmisten kertomusten kautta syntyvä elämänläheinen historiikki Panssariprikaatin elämästä, sodan päättymisestä vuoden 2007 Puolustusvoimien rakennemuutokseen.””
Tämä kirja on omistettu sotiemme veteraaneille. Vaikka sisältö käsitteleekin rauhan vuosia, teemme samalla kunniaa veteraaneille, jotka säilyttivät maan itsenäisenä, saattoivat Puolustusvoimat rauhanajan organisaatioon, perustivat Panssarikillan ja monia muita maanpuolustusjärjestöjä, maksoivat sotakorvaukset, jälleenrakensivat maan!
Vetaraanien työ on jatkunut näihin aikoihin asti maanpuolustusyhdistyksissä. Panssariveteraanien perintö on Panssarimuseosäätiön hoidossa - yhtä hyvin panssarivaunujoukkojen kuin panssarintorjuntajoukkojenkin osalta.
Panssaridivisioonan perinnejoukko, Panssariprikaati, oli pitkän aikaa maavoimien yhtymä, kenraalivetoinenkin, rauhan ajan maavoimien ainoa todellinen valmiusyhtymä.
Panssarijunien "kulta-aikaa" oli Venäjän sisällissota ja 1920-luku, jolloin panssarijunien lukumäärä oli maailmassa suurimmillaan. Venäjän sisällissotaan osallistui liki 500 panssarijunaa. Suomessa panssarijunia oli vapaussodan aikana ainakin 24 kpl, joista vain yksi oli Suomen hallituksen vakinainen panssarijuna "Karjalan pelastajaksi" nimetty. Talvi- ja Jatkosotaan Suomi varusti kaksi panssarijunaa, joista toinen on nähtävänä Parolan Panssarimuseossa. Suomalaisia myös palveli ulkomaalaisissa panssarijunissa ainakin Virossa ja Venäjällä."
(Käsikirjoitus ja kuvitus Jouni Sillanmäki
Julkaisija Panssarimuseo
Kustantaja Panssarimuseosäätiö)
